perjantai 31. maaliskuuta 2017

Raskausaika 3/3

Kevät 2016

(Tänään kun avasin Facebookin, niin tämä kuva hyppäsi etusivulle sopivasti.) 

Oli meneillään viikko 38. Olin salilla rehkimässä!







Kävin aktiivisesti salilla koko raskauden ajan ja se kyllä piti lihakset vahvoina sekä kunnon hyvänä. Vatsa oli kuitenkin viimeisillä viikoilla aikamoinen pallero ja painoa oli +15kg kannettavana. Ilman treenejä olisi varmasti tullut paljon kipuilua ja väsymystä sinne sun tänne.

Tässä se oli vielä pieni kumpu.
Tässä mua alettiin kutsua jumppapalloksi.
Kun rakenneultrassa selvisi sukupuoli, niin pääsin vihdoin hamstraamaan vauvanvaatteita ja -tarvikkeita. Hommasin paljon valkoista ja harmaata, mutta lisäksi myös pinkkejä tyttömäisiä juttuja, kuten "vastasyntyneelle hyvin käytännöllisiä ja tärkeitä" mekkoja.

Välillä kävi mielessä, että mitä jos tuleekin poika.

Vaunut tulivat viimeisten hankintojen joukossa. Työnneltiin niitä kotona ja kuviteltiin miten kesällä  huristellaan vauva kyydissä pitkin kyliä. Jännittävää!

Suurin osa hankinnoista hommattiin käytettynä, paitsi vaunut ja turvakaukalo. Vaatteita keräsin kaapit täyteen "koska on niin halpaa". Jostain syystä ostin hirveän kasan erilaisia pieniä söpöjä myssyjä, joista käytettiin ehkä paria. Anoppikin sanoi, että nyt sulla on pipojenostokielto. Taisin silti ostaa vielä pari, koska maksoivat 50 senttiä/kpl.


Ville testaa sitteriä



Päivät, viikot ja kuukaudet olivat tähän asti menneet todella nopeasti. Seurattiin puhelimen raskaussovelluksesta sikiön kehitystä viikottain ja ihmeteltiin miten nopeasti aika menee.

Juha oli mukana kaikilla neuvolakäynneillä, joka oli musta tosi hyvä asia! Miehelle raskaus on etäisempi asia, joten neuvolakäyntien myötä odotusaika konkretisoituu paremmin ja valmistelee vauvan tuloon.

Perhevalmennukset oli kivoja, sillä sieltä sai parhaiten tietoa synnytyksestä ja vauvanhoitoon liittyvissä asioissa. Musta tuntui, etten koskaan saanut tarpeekseni kaikesta vauvoihin liittyvästä tiedosta, vaan imin tietoa itseeni kuin pesusieni.

Miehille oli yhdellä kerralla oma "isärinki", missä juteltiin miehiseen tyyliin mitä lie. Taisivat puhua tisseistä.

Yksi perhevalmennuksen kerroista oli parisuhdeilta. Illassa juteltiin siitä miten vauvan tulo vaikuttaa suhteeseen ja annettiin vinkkejä. Kun vauva saapuu maailmaan, on vanhempien huomio kiinnittynyt enimmäkseen pieneen uuteen ihmiseen ja hänestä huolehtimiseen. Parisuhde voi jäädä usein toissijaiseksi, varsinkin alussa, joten tähän on hyvä valmistautua jo etukäteen juttelemalla.

Imetys, väsymys ja kiire väkisinkin vaikuttavat parisuhteeseen, mutta parin olisi tärkeää löytää keinot joilla yhteistä aikaa löytyisi ja suhde pysyisi hyvinvoivana. Pienet päivittäiset teot ja sanat arjen keskellä kasvattavat merkitystään.

Me juteltiin paljon etukäteen siitä, miten vauvan tulo muuttaa meidän elämää ja arkea. Enää ei voi ajatellakaan pelkästään omia tai kumppanin tarpeita, vaan yhtäkkiä siinä onkin kolmas ihminen; pieni, avuton ja tarvitseva ihminen.


Tasapainoilu kaikkien asioiden välillä voi olla aluksi haastavaa, mutta yhdessä tasapaino löytyy, kun kumpikin on valmis tekemään töitä arjen pyörittämisen ja suhteen eteen.

Loppuraskaudessa tuntui erilaisia kipupiikkejä, vihlaisuja sekä paineen tunnetta sielä täällä, kun kohtu painoi joka suuntaan ja hermot olivat pinteessä. Pidempien matkojen kävely tuotti pikkuhiljaa tuskaa ja huohotin kauppareissuilla. Pitkällään maatessa keuhkot litistyivät ja vauva potki kylkiluihin. Huomasin myös tarvitsevani paljon enemmän unta. Vaatteet puristivat loppua kohden kiitettävästi, oli miten löysät verkkarit tahansa.

Jos tähän asti odotusaika oli mennyt nopeasti, niin viimeinen kuukausi meni TO-DEL-LA HI-TAAS-TI. Sairaalakassi odotti eteisessä lähtövalmiina ja minä odottelin supistuksia tai edes JOTAIN merkkiä kropassa.

Tuleekohan se tänään vai huomenna!? 


❤ Anniina


keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Raskausaika 2/3

Talvi 2015





Kerroin edellisessä postauksessa alkuraskauden pahoinvoinnista ja ensimmäisestä ultrakäynnistä.

Raskauden edetessä pahoinvointi jäi pois ja jäljelle jäi vain pikkuhiljaa kasvava vatsa. Keskiraskautta ei turhaan sanota raskauden parhaaksi vaiheeksi. Olin enimmäkseen hyväntuulinen ja pirteä.

Juha odotti, että raskaana olevasta naisesta kuoriutuu semmoinen ihmishirviö, jolla sitä oli peloteltu, mutta ei.  Olin ihan jees vaimo, ollakseni raskaana.


Maha oli söpö pieni kumpu, eikä häirinnyt vielä liikkumista. Jos sanotaan, että odotusaikana nainen hehkuu, niin kyllä mulla oli sellainen olo! Olin odottanut, että vatsa kasvaa, jotta pääsen korostamaan sitä vaatteilla. Tukka vahvistui, koska raskausaikana hiuksia ei yleensä irtoa niin paljon (johtuu jostain hormonista), mutta ne kaikki tipahtikin sitten pari kuukautta synnytyksen jälkeen. Kiva.

Kun ihmiset kysyivät että miten raskaus oli sujunut tähän asti, niin oli jollain tavalla noloa myöntää, että hyvin. Varsinkin, jos jollain muulla oli ollut vaikeaa. Ehkä olin olettanut, että kaikkiin raskauksiin kuuluu paljon erilaisia vaivoja, koska olin niistä ennakkoon niin paljon kuullut. Lukemissani kirjoissakin oli pitkiä listoja erilaisista ongelmista ja huonoista oireista, mitä tulisin luultavasti kohtaamaan. 


Toinen ultra oli joulukuussa 2015, juuri päivää ennen meidän häämatkaamme Thaimaaseen.

Odotettiin innolla, että päästään kuulemaan kumpaa sukupuolta tuleva vauvamme on. Kumpikin olisi ollut tietysti tervetullut, mutta haluttiin kuitenkin tietää mitä odottaa. En ollut myöskään vielä osannut ostaa vauvalle juuri mitään, joten sukupuolen tietäminen helpottaisi ostopäätöksissä. En halunnut ostaa pelkäästään neutraaleja sävyjä ja kummallekin sopivia vaatteita sekä tarvikkeita. Kyllä musta on ihanaa pukea tytölle vaaleanpunaisia hörhelöitä ja pojalle cooleja sinisiä vaatteita. Vaikka nykyään ei suositakkaan enää "tyttö- tai poikavärejä".

Joissain asioissa olen vanhanaikainen.

Ultrassa oli siis jännät paikat. Rakenneultrassa selviää paljon vauvan terveydentilasta, joten tottakai sekin kutkutti mielessä.

"Olisipa kaikki hyvin!"

Lääkärin lisäksi paikalla oli myös opiskelija, joten he tulkitsivat ultrakuvan jokaisen kohdan tarkasti käyttäen kaikenlaisia hienoja nimiä, joista me ei ymmärretty mitään. Oli huippua nähdä taas vauva vilkuttelemassa ja selkeät piirteet näkyvissä. Lääkäri ilmoitti kaiken olevan hyvin ja sanoi melko varmasti tytön olevan tulossa!




Pojalle oli nimivaihtoehtoja useitakin, mutta tytön nimi oli vielä hakusessa. Vaikea valinta oli edessä!

Seuraavana päivänä lähdimme häämatkalle onnellisin mielin, tietäen että terve tyttö kasvaa masussa niin kuin pitää ja kaikki on hyvin.

Pystyimme nauttia Thaimaan matkasta täysin siemauksin!


Minkälaisia kokemuksia muilla on keskiraskaudesta? Menikö kaikki hyvin vai alkoiko myös ikävät oireet nousta pintaan?


❤ Anniina


tiistai 28. maaliskuuta 2017

BLOGI on nyt myös VLOGI


Tehtiin uusi aluevaltaus, nimittäin Youtube!

Käy katsomassa meidän ensimmäinen vlogijakso Hoplopista ja klikkaa "Tilaa" niin pystyt seuraamaan tuleviakin videoita! 

ENJOY!





❤ Anniina

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Raskausaika 1/3

Syksy 2015

Positiivisen raskaustestin jälkeen ei mennyt kauan kun alkoivat ne OIKEAT raskausoireet kuviteltujen sijaan. Ensimmäinen  kolmannes oli aika etovaa menoa, ruoka ei maistunut ja pahoinvointia oli varsinkin aamuisin. Pahoinvointi oli mun oudossa mielessäni jopa ihan jees, koska se teki raskaudesta todellisempaa. Vielä kun ei ollut pyöreää masua eikä mitään tuntemuksia, niin jokainen halailukerta vessanpöntön kanssa sai mut hihkaisemaan "Jes, mä olen edelleen raskaana!".




Ajatus siitä, että vatsassa kasvaa uusi elämä, oli jotenkin niin outo. Odotin ensimmäistä neuvolakäyntiä kuin kuuta nousevaa, koska ajattelin että sitten olo varmistuu ja raskaus konkretisoituu. Mutta ensimmäisellä neuvolakäynnillä iskettiinkin kasa lippulappuja käteen ja päästettiin takaisin kotiin ihmettelemään.

"Höh, eikö ne tee edes raskaustestiä."

Latasin pari raskaussovellusta, joista pystyi seuraamaan sikiön kehitystä viikottain. Haalin raskaustietoa kirjoista, lehdistä ja Googlesta. Yhtäkkiä näin joka paikassa ympärilläni vain vauvoja, raskausmahoja ja äitejä. Onko niitä aina ollut näin paljon?

Nyt ymmärrän mitä tarkoittaa "raskaushormonit"

Raskaus tuntui todella etäiseltä, kunnes päästiin ensimmäiseen ultraan. Välillä ajattellin, että ei sielä masussa mitään ole, kaikki tämä oireilu on taas ollut mun omaa sekoilua. Juhakin veikkasi, että mun vatsan turvotus johtui vain hampurilaisista. 

Kun ultrassa hoitaja laittoi monitorin päälle ja alkoi etsimään hampurilaisten seasta elämää, aloin heti itkemään. Tuijotin mustavalkoista ruutua josta en erottanut päätä enkä häntää. Kysyin, että tuoko se nyt on ja vollotin.

No ei se ollut vielä se. Hoitajalla ei tainnut olla edes ultralaite vielä vatsan päällä.

Sitten alkoi näkyä pieni pötköttävä viiden sentin pituinen tyyppi, joka oikoi jalkojaan ja vispasi käsillään. No nyt saa vollottaa! Sielä se on!






Se tunne oli niin hassu ja Juhakin pyyhki kyyneliä ihmeissään. Ei sitä ole tajunnut millaista on tuijottaa sitä oman vauvan ultrakuvaa ensimmäistä kertaa, vaikka muut siitä kuinka olisivat kertoneet.  Miten se onkaan niin ihmeellistä kun se on oma!




Oltiin kerrottu raskaudesta jo muutamalle heti alussa. Tieto siitä, että raskaus voisi myös keskeytyä, esti meitä kertomasta kuitenkaan kovin monelle. Ensimmäinen kolmanneksen aikana raskauden keskeytymisen riski on kuitenkin suurin, joten asiasta ei haluttu vielä liikaa hehkuttaa. Ultran jälkeen kerrottiin sitten lopuillekin.


Miten muilla äideillä sujui alkuraskaus?


❤Anniina

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Ensimmäiset haaveet raskaudesta

15.8.2015 joskus klo 6 aikaan lauantai-aamuna:

 "Herää! Onko toi plussa vai ei?? Onks se? Vai ei oo? On se!"

Tämä oli toinen raskaustesti jonka tein sillä viikolla. Edellisen kohdalla katsoin viidessä eri valossa, läheltä ja kaukaa, tiiraillen ja zoomaillen. Mutta plussaa ei näkynyt;  korkeintaan kuviteltu varjo.






Mulla ei ollut aikaisemmassa elämässä ollut koskaan varsinaista vauvakuumetta. Kello ei niin sanotusti ollut tikittänyt. Oltiin puoli vuotta seurusteltu Juhan kanssa, kun näin unen, jossa shoppailin vauvavaatteita.

Heräsin aamulla silmät pyöreänä: Onko tämä nyt se kuuluisa VAUVAKUUME!















En kertonut unesta Juhalle heti, vaan pyörittelin ajatusta sen päivän mielessäni hämmentyneenä. Me ollaan oltu vasta puoli vuotta yhdessä, en mä voi kertoa tästä. Mitä jos Juha ei haluakaan vielä lasta? Tai mitä jos tämä on vaan ohi menevä ajatus? Millaista olisi olla äiti? Eihän musta voi vielä tulla äiti, vai voiko?

Illalla olin hiljainen ja Juha kyseli että mikä mulla on. "Ei mikään" niin kuin mulla on joskus tapana vastata. Joo eipä.

Pillahdin jostain syystä itkuun kun kerroin unesta. Juha kuunteli ja totesi onnekseni miettineensä välillä itsekin lasta. Kyllä hän haluaisi mun kanssa lapsen, mutta ei ollut viitsinyt sanoa sitä vielä ääneen. Se ilta juteltiin ja kuviteltiin millainen meidän lapsi olisi. Miten elämä muuttuu, minkälainen hän olisi, millaisia vanhempia meistä tulisi?

Päätettiin odottaa tammikuuhun, jonka jälkeen uusi elämänalku saisi tulla jos ja kun on tullakseen.

Kevät meni häitä järjestellessä eikä raskautta näkynyt. Mulla oli silti kaikki raskauden oireet jo heti tammikuun ensimmäisestä päivästä lähtien ja hyvä etten ollut lähdössä synnyttämään joka toinen päivä. Päätä särki, oksetti ja mitä oudompia tuntemuksia tuli jatkuvasti. Joka kuukausi oli pettymys kun oireet osoittautuivatkin vain mun omaksi sekoilukseni.



Mitä jos en tulekaan raskaaksi?

Tätä olin jo ennen vauvakuumetta joskus miettinyt. Ei kaikki saa lasta vaikka haluaisivatkin. Mitä jos minäkään en saisi? Miten kestäisin sen?

Hommattiin varmuuden vuoksi pupu.

Tuntuihan se muutenkin hassulta ja kaukaiselta ajatukselta, että oma kroppa pystyisi johonkin niin ihmeelliseen kuin raskauteen ja vauvan kantamiseen. Ei sitä voi käsittää!

Kesä tuli ja häät. Ajatukset olivat keskittyneet häihin ja kesän menoihin, rapsuttelin pupua, enkä enää stressanut raskautumisesta. Kyllä se tulee jos niin on tarkoitus ja aika on sopiva!

Ja niinhän siinä kävi, että reilu kuukausi häiden jälkeen raskaustestissä oli haalean haalea haamu ja tuossa se haamu nyt kävelee!


Millaisia ajatuksia sulla on ollut raskaudesta?


❤ Anniina



perjantai 24. maaliskuuta 2017

NOSH-vaatekutsut



Oltiin tänään viettämässä aamupäivää ihanan Pinjan järkkäämillä NOSH-vaatekutsuilla, jossa kevätmallistoa oli esittelemässä upea ilopilleri Hanne Tapio

Oltiin viimeksi samoilla kutsuilla viimekeväänä ja kun Pinja kutsui meidät taas mukaan niin innostuin!

"Nosh Company Oy on laadukkaita vauvojen-, lasten- ja naistenvaatteita sekä kankaita suunnitteleva suomalainen yritys. Korkealaatuiset, sertifioidusta luomupuuvillasta valmistetut tuotteemme tunnetaan NOSH tuotemerkistä." (kopioitu http://nosh.fi)



Nämä NOSHin vaatteet ovat niin syötävän suloisia, että olisin taas voinut ottaa koko rekin kotiini! 

Tykkään käyttää Julialla paljon vaaleanpunaisia vaatteita, joten nuo puuteriroosan väriset lastenvaatteet tekivät suurimman vaikutuksen. Kestävä materiaali on myös tärkeää lastenvaatteissa, kun menoa ja kulutusta riittää.

Naisten malliston mekot ja tunikat ovat niin näppäriä! Vaatteissa yhdistyy käytännöllisyys, istuvuus, laadukas materiaali ja ulkonäkö, joten nämä sopivat kenelle vaan! Kiva, kun monissa malliston vaatteissa on nätit leikkaukset, koska helposti trikootunika voi näyttää päällä tönköltä, tai korostaa juuri niitä puolia joita ei haluaisi korostaa. Raidallistenkin mallien kohdalla on tarkkaan mietitty, että käyttäjä ei vaan pääse näyttämään vesimelonilta! 

I like it!

Lasten kanssa touhuillessa mukavuus on vaatteissa etusijalla, mutta ulkonäkö on myös tärkeää ja siksi mua viehättää NOSHin naistenvaatteet erityisesti. Niissä voi olla ihan vaan kotona mukavasti tai laittaa niiden kanssa vaikka nätti koru ja lähteä juhliin. 

Mallistosta löytyy mekkojen lisäksi leggingsejä, housuja, paitoja, hameita...Värejä ja kuvioita on kaikkea perusmustasta raikkaan värikkäisiin ja rohkeisiin kuvioihin. Jokaiselle jotakin!






Me sovitettiin Julian kanssa näitä mätsääviä KIVA-tunikoita, koska noh, mun lempivärit: harmaa, valkoinen ja puuteriroosa. Julian tunika oli pari koko liian reilu, mutta ei näytä haittaavan. 

Super söpö!







Aamupäivä meni nopeasti vaatteita ihastellessa, kuulumisia höpötellessä ja lasten touhuja seuratessa.


Täydellinen perjantaipäivä!


Hannella on oma Facebook-ryhmä Hannen Nosh-ryhmä, josta voit kurkkia uutuksia, sekä olla häneen yhteydessä, mikäli kiinnostaa järjestää omat kutsut! Voit laittaa hänelle myös sähköpostia: hanne.tapio@nosh-kotimyynti.fi


❤ Anniina

torstai 23. maaliskuuta 2017

Herkkulakon tilannekatsaus

Muistatteko kun kirjoitin sokerikoukusta irtaantumisesta?

Me ollaan noudatettu herkkulakkoa kohta kolme viikkoa. Kaksi viikkoa oltiin kokonaan ilman sokeriherkkuja, sekä jätettiin pois myös mm. viljat, peruna ja lisäaineet. Voit tarkemmin lukea Jalkasten ruokavaliosta täältä. Kolmannella viikolla lisättiin yksi herkkupäivä viikkoon.

Ei enempää eikä vähempää!

Elämään kuuluu nautinnot, juhlat ja suklaa, joten täysin nollatoleranssilla ei tule kuin vihaisia jojoilijoita. Kerta viikkoon herkuttelu myös vauhdittaa aineenvaihduntaa eli se voi tehdä jopa ihan hyvää, varsinkin jos tavoitteena on pudottaa painoa. Meidän tavoite on saada kroppa kesäkuntoon ja muutama turvotuskilo pois, jotta voidaan hyvillä mielin vetäistä shortsit jalkaan ensikesänä.

Mulla on takana megamaharaskaus.











Raskausmasu on näppärä apupöytä!
Entinen intohimoni, kuntosali, on ollut pitkään tauolla synnytyksen jälkeen, joten kroppa ei ole vielä entisellään. Kiloja ei ole yhtään ylimääräistä verrattuna painoon ennen raskautta, mutta lihakset ovat jääneet muinaishistoriaan ja tilalle on jäänyt löllö spagetti! Siihen kun yhdistetään liika herkuttelu, niin ärsyttävä turvotus on taattu.

Tämä on tätä kuuluisaa itsekritiikkiä. Kuulen tänne asti miten huokaat, että "Hohhoi, laiheliini valittaa." Mutta tiedät varmasti sen tunteen, kun et ole täysin tyytyväinen omaan kehoosi. Ne voivat olla sellaisia pieniä asioita, jotka itseään häiritsevät, mutta muut eivät edes huomaa. "Olispa tämä vähän pienempi ja tämä vähän isompi, tämä vähän pyöreämpi ja tämä vähän litteämpi."

Toinen syy miksi alettiin muuttamaan ruokavaliota, oli yleinen hyvinvointi ja jaksaminen. Jatkuva väsymys on rasittavaa ja se johtui meillä hiilareista. Mulla pahimmat unilääkkeet ovat vehnä ja peruna! Jos olet kova haukottelija, niin kokeile olla pari viikkoa ilman tätä kaksikkoa.

Fiilikset ruokavaliomuutoksen aikana ovat vaihdelleet. Välillä ikävöin herkkuja, välillä parskakaali maistuu taivaalliselle, varsinkin voin kanssa. Mutta yllättävän helposti on mennyt pari viikkoa, eikä edes repsahduksia ole sattunut. Jos mielessä on käynyt välillä luovuttaminen, niin hypättyäni vaa'alle peruin ajatukseni: 3 kiloa lähtenyt! Juhan poskipäiltä on tipahtanut jo 5 kiloa!

Tämän innoittamana kaivan viikonloppuna liian pienet shortsini kaapistamme ja ripustan ne näkösälle odottamaan ensikesää.

Eli jos päädyt muuttamaan ruokavaliotasi, mutta alku on hankalaa niin älä luovuta. Heti kun huomaat edes pienen muutoksen kehossasi, niin jatkaminen on paljon helpompaa! Kannattaa olla myös joku kaveri tai kumppani kenen kanssa hommaan ryhtyy, koska se toinen voi potkia takapuoleen silloin kun itse ei jaksa.

Esimerkiksi mä olen meistä se joka kuolaa herkkuhyllyllä ja Juha raahaa mut pois sieltä nuuhkimasta pätkispusseja.

Viime sunnuntaina oli ensimmäinen herkkupäivä, joka aloitettiin sushibuffetilla! Eli suht terveellistä, mutta sieltäkin löytyi uppopaistettuja riisipalleroita, jotka eivät nyt tähän meidän tiukkistelu ruokavalioon sopisi normaalisti. Kotona herkuteltiin croissanteilla, suklaalla ja jäätelöllä.

Mutta tiedättekö mitä? Kun on 2 viikkoa ollut ilman sokeria, niin ei se enää maistunut niin hyvälle mitä normaalisti! Oli se ihan ok, mutta ei me hykerrelty onnessamme. Sushi oli kyllä sitäkin parempaa!

Jatkamme siis edelleen tällä linjalla, mutta käsipainot voisin kaivaa huomenna komerosta. Tarttee saada vähän ryhtiä, ettei musta tule ihan ruipelo. Saatanpa tehdä jonkun kotitreenipostauksenkin...

Huomenna on tämän viikon herkkupäivä, jes!


Onko muilla käynnissä kesäkuntoprojektia?


❤ Anniina



keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Sometatko vai elätkö?

Elämme kovia aikoja!

Nimittäin someaikoja. On monta eri päivitys- ja pläräyskanavaa, joihin hukutamme tuntitolkulla aikaamme.

Mä itse käytän Facebookia ja Instagramia. Me katsotaan harvoin nykyään telkkaria, joten päivän ruutuaika kuluu lähinnä näihin. Tällä hetkellä suurin osa käytöstäni littyy bloggaamiseen, johon erilaiset somekanavat kuuluvat oleellisesti.

Facebookista pidän eniten, koska sieltä löytyvät sekä vuosien takaiset ystävät, kaukana asuvat sukulaiset, että uudet tuttavuudet. Facebookin käyttö on näppärää ja hauskaa. Se on muutenkin monipuolinen kaikkine ominaisuuksineen, ryhmineen ja sivuineen, sekä yksityiselämään että yrittämiseen.

Instagramissa tykkään kuvapaljoudesta ja nopeudesta. Ei ihme että se on noussut Facebookin rinnalle yhdeksi käytetyimmistä sovelluksista. Sitäkin monet yrittäjät käyttävät nykyään mainoskanavana. Musta on hauska katsoa inspiroivia ja hienoja kuvia, joten Instagram on ollut tähän tarkoitukseen paras ja helppokäyttöisin.

Lisäksi sovelluksia on vaikka ja mitä, sekä kaikkea sen väliltä: Snapchat, Pinterest, Youtube, Twitter, Flickr jne. Itse en käytä näitä muita, paitsi Youtubea satunnaisesti. Snapchatin latasin kaverin kehoituksesta, mutta en vieläkään osaa käyttää sitä kunnolla ja tuntuu että sen kanssa selattavaa on jo liikaa.

Pitäisi lopettaa joko syöminen tai nukkuminen kokonaan, sitten ehtisi käyttää kaikkia.






Netistä on paljon hyötyä arkielämässä. Nykyään kun netti kulkee joka paikassa mukana, asioiden hoitaminen on helppoa. Enää ei tarvitse kantaa mukana puhelinluetteloa ja karttakirjaa.

Mua surettaa vähän se, kun yhä nuoremmilla lapsilla näkee niin paljon puhelimen tai tabletin kädessä. Jopa vauvat osaavat käyttää paremmin Youtubea, kuin moni aikuinen! Ravintolassa pienelle lapselle lykätään heti laite kouraan, jotta pysyy hiljaa ja ettei vaan opi hyville pöytätavoille. Tai ehkä hyvät pöytätavat on jokin vanhentunut juttu. Ja mä olen vanhanaikainen. Tähän sopisi sellainen Aina Inkeri Ankeinen-vitsi.

Käytiin viikonloppuna sushilla ja viereisessä pöydässä istui nelilapsinen perhe. Ihailtiin Juhan kanssa kun kaikki istuivat paikoillaan nätisti, juttelivat keskenään, nauttivat ruuasta eikä kenelläkään ollut puhelinta! Kaikki oli läsnä. Harvinaista ja ihailtavaa.

Missä menee kohtuus? Elämmekö somessa enemmän kuin tässä hetkessä?

Itse käytän sosiaalistamediaa viihdykkeenä, työvälineenä ja ystäville viestittelyyn, mutta yritän pitää sen kohtuullisena. Joskus sitä löytää netistä ja somesta kaikkea mielenkiintoista niin, että helposti "hukuttautuu" siihen. Siksi olenkin viimeaikoina tietoisesti vähentänyt semmoista turhaa näpräämistä.

Lapsen kanssa haluan olla läsnä. Silloin kun hän touhuilee omiaan tai on nukkumassa, käytän hetken hyödyksi ja saatan tehdä joitakin juttuja ruudun ääressä. Ellei silloinkin ole jotain tärkeämpää, kuten ruuanlaittoa tai kotihommia. Illalla Juhan viettäessä aikaa Julian kanssa, pystyn tekemään kesken jäänneita blogijuttuja.








Nyt on ollut inspis päällä kirjoittelun suhteen ja olen huomannut, että se venyyttää välillä iltaisin nukkumaanmenoa.

Ei hyvä!

Mutta haluan käyttää oikean mielentilan hyödyksi ja kirjoittaa ajatukset silloin ylös. Koska sitten on päiviä, jolloin ei liiku päässä mikään. Silloin on hyvä kaatua sänkyyn ajoissa.

Telkkaria katsomme nykyään aika harvoin. Osittain siksi että se on pätkinyt jo pidemmän aikaa jostain syystä. Ja toisekseen siksi, että sieltä harvoin tulee mitään viihdyttävää. Veikkaanpa että somekanavat ja ylipäätään netti korvaavat telkkarin kokonaan lähitulevaisuudessa.

Silloin kun näkee ystäviä, niin mun mielestä puhelimen pitäisi pysyä poissa. Tosi kiva jutella, kun kukaan ei kuuntele eikä katso silmiin. Onneksi näin käy harvoin!

Välillä vitsaillaan, kun vietetään aikaa kaveriporukalla ja joskus kaikki kaivavat puhelimet kouraan ja uppoutuvat tekemään omiaan. Sitä kutsutaan somekahvilaksi.


Mutta totuushan on että sosiaalinenmedia kasvaa ja kaikki muutenkin sähköistyy. Kouluissa opetetaan koodausta ja pian tabletit korvaavat kirjat.

Somessa on sekä hyvät että huonot puolensa. Kohtuullisesti ja järkevästi käytettynä siitä on paljon hyötyä. Silloin kun se vie aikaa läheisten kanssa olemiselta tai häiritsee muuten elämää, on syytä priorisoida!


Kuinka paljon sinä käytät päivässä aikaa ruudun ääressä?


❤ Anniina


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Virkkailua












Olin ennen tosi huono käsitöissä.

Koulussa käsityötunnilla istuin pöydän alla piilossa, kun muut  kutoivat hienoja lapasia ja oma työntulos muistutti enemmän löysää reikäistä patalappua.

Raskausaikana iski inspiraatio, kun katselin hienoja itsetehtyjä leluja ja vauvantossuja, joten päädyin ostamaan pari virkkauskirjaa, koukkuja, kasan lankoja ja muita tarvikkeita. Ensimmäisestä kokeilusta ei tullut mitään ja pari päivää keräilin hermoja, ennen kuin yritin uudelleen. Pikkuhiljaa koukku alkoi pysyä kädessä ja kohta en enää muuta tehnytkään kuin virkannut sormet kipeänä.

Sana kiri nopeasti ja äkkiä alkoi tilauksia tulemaan enemmän kuin tarpeeksi. Ennen laskettua aikaa oli pakko laittaa stoppi, jotta sain kaikki tehtyä ennen synnytystä ja halusin myös rauhoittaa vauva-ajan kaikesta ylimääräisestä. Julian synnyttyä en ole juurikaan virkannut mitään, koska aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen.

Virkkaukset olivat olleet jo jonkin aikaa kuollut ja kuopattu harrastus, joten olin otettu, kun kaverini Anna laittoi viestiä kysellen virkkauksieni perään. Anna kertoi heidän lasketunajan olevan vasta keväällä, joten aikaa projektille oli runsaasti ja niin päätin ryhtyä hommiin!

Tällainen vaunulelu syntyi ja nyt se odottelee Mungobabyn syntymää, jotta pääsee käyttöön!


Mitäs tykkäätte? Löytyykö täältä muita käsityöharrastelijoita?


❤Anniina



sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

HÄÄT osa 2: Hääpäivä

(Postauksen kuvat ovat hääkuvaajanamme toimineen Mikael Kuitusen ottamia, paria kännykkäkuvaani lukuunottamatta.)


Häitä vietettiin 27.6.2015.

Järjestelyt menivät hyvin ja oltiin vältytty stressiltä edelliseen päivään asti, vaikka jotkut hommat menikin viimetinkaan. 

On vissiin tapana, että hääpari ei nuku samassa sängyssä häitä edeltävänä yönä, mutta me tehtiin tässäkin säännössä poikkeus. 

Herättiin hääpäivän aamuna, katsottiin toisiamme ja huudahdettiin: "O-OOU Tänään se tapahtuu!"

Nyt alkoi jännitys hiipimään pikkuhiljaa varpaista kohti päänuppia. Aamupäivä meni melkein täysissä järjissä. Hiukset rullille ja viimehetken järjestelyjä tekemään!









Aurinko paistoi aamulla, mutta kauempana taivaalla näkyi tummia pilviä. Todella tummia. Vähän kävi jo mielessä, että taitaa tulla aika kosteat juhlat. Onneksi kukaan ei panikoinut, vaan luotettiin siihen että kaikki menisi hyvin!

Noh, kyllä se sitten rupesi pian satamaan. Ja ukkostamaan. Saatuani mekon päälleni ja tukan kuosiin, lähdettiin kaason ja hänen poikaystävänsä kanssa suuntaamaan autolla kohti kirkkoa. Korkkarit märkinä juostiin kaason kanssa kirkon pihan poikki ja päästiin pikkuisen myöhässä perille.

Sitten se iski. Kaamea paniikki. 

Prinsessa Ruususen häämarssi rupesi pauhaamaan heti kun pääsin sisään ja kaikki unohtui mitä oltiin suunniteltu alttarille kohti kävelystä. Kun kirkon ovet aukesivat ja näin Juhan seisomassa jossain kaukana kilometrien päässä, ympärillä oli vain sumeaa ja lähdin juoksemaan kohti Juhaa.

Isä parka yritti roikkua käsipuolessa. 

Juha nappasi mut keskellä käytävää ja nykäisi kevyesti kädestä, että lopettaisin juoksemisen. Piti mennä musiikin tahdissa, mutta meni miten meni. Selvisin hengissä alttarille ja aloin taas hengittämään. 

Sitten se iski. Kaamea vollotus.

Silmät olivat niin vetiset, että en nähnyt välillä pappia. Nenäliinoja olisi voinut piilottaa mekon sisälle vähän useammankin kuin yhden. Papin puheet menivät ihan ohi, välillä tajusin muutaman kauniin sanan ja vollotin taas. Onneksi appiukko videokuvasi vihkimisen, niin pystyin jälkeenpäin katsomaan hetken uudestaan.

Sillä hetkellä, Juhan vieressä, tiukasti käsi kädessä, en tajunnut mistään mitään, muuta kuin että olin suunnattoman onnellinen. Juha puristi kovaa kädestä ja se rauhoitti mua. Ei tiedetty missä kohdissa pitää pussata, joten pussattiin varmuuden vuoksi vähän joka kohdassa. Niin ei sitten unohtuisi ainakaan.

TAHDON.


Kun vihkiminen oli ohi, siirryttiin kirkon eteiseen ja katsottiin Juhan kanssa ikkunasta: EIKÄ, vieläkin sataa! Oltiin hommattu saippuakuplia, jotka vieraiden oli tarkoitus puhaltaa pihalla.

Mutta arvatkaa mitä. Yhtäkkiä sade loppui ja pilvet siirtyivät sivuun. JES! Viime hetkellä!


Hyvät ilmeet.











Saippuakuplat saatiin puhallettua ja hiukset pysyivät kuivina, joten pääsimme siirtymään kuvaajamme Mikael Kuitusen kanssa kirkkoa vastapäätä olevalle rannalle ottamaan hääkuvia.

Aurinko paistoi, joten ilma oli ihan täydellinen kuvia varten!









Mikael nappaili sujuvasti paljon erilaisia ja upeita kuvia! Kuvauksien jälkeen ajoimme juhlapaikalle. Vieraat olivat löytäneet perille ja odottelivat jo malttamattomana (varmaankin ruokaa). Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa kaikkia tuttavia ja tutustua myös uusiin sukulaisiin!

Nopeat halaukset ja tervehdykset kaikille, maljannostot ja syömään!













Mites tää homma menee?
Syötiin rannassa juhlateltan alla, joka suojasi hyvin auringolta, sekä pieneltä vesikuurolta joka yllätti kesken kaiken. Onneksi sade meni ohi ja loppuilta oli sään puolesta loistava! Mitä nyt Suomen kesät ovat hieman viileitä varsinkin iltaa kohden, mutta itse tarkenin olkaimettomassa mekossani myöhäiseen iltaan asti, liekö oli vielä kirkkopaniikin jälkeistä hikoilua pinnassa. 

Musikaaliset serkkuni olivat ottaneet bändikamat mukaan ja he soittivat meneviä biisejä terassilla. Me ei oltu yhtään mietitty etukäteen häätanssia (miten se unohtuikin!), joten päädyin repimään Juhan kanssani bändin eteen, vaikka mies ensin hieman vastusti. Kaikki onneksi osaa heilua musiikin tahdissa, joten Juha suoriutui tehtävästä oikein hyvin.







Juhliin sisältyi monia muitakin musiikkiesityksiä eri sukulaisten toimesta, ihan huippua!

Ilta meni nopeasti. Harmi, että ei kunnolla kerennyt juttelemaan kaikkien kanssa, kun vieraita oli lähemmäs 80. Porukka lähti ajelemaan kotia kohti kukin omia aikataulujaan, osa jäi juhlapaikalle yöksi. Jossain vaiheessa iltaa minäkin vaihdoin vihdoin verkkarit päälle ja siirryttiin rannalle nuotion ääreen grillaamaan. Aika vierähti siinä tulen ääressä höpötellessä aamuun asti. Oli mahtava fiilis, upea kesäyö, ihania ystäviä ja häähulinat takanapäin.

Olin virallisesti VAIMO!




Millaisia häämuistoja teillä on? Menikö kaikki nappiin vai oliko jotain, jonka olisi voinut tehdä toisin?

❤Anniina